Vihaaminen on helppoa. Voit oppia sen niin hyvin, ettet lopulta enää edes huomaa sitä.
Voit oppia katsomaan itseäsi peilistä ja etsimään ensimmäisenä jonkin vian. Opit näkemään kohdan, joka pitäisi piilottaa; asian, joka pitäisi korjata, tai ominaisuuden, jonka vuoksi kuvittelet olevasi hieman vähemmän kuin muut. Vähitellen opit puhumaan itsellesi tavalla, jolla et koskaan puhuisi ihmiselle, jota rakastat.
Minä tunnen tuon polun. Olen kulkenut sitä itse.
On yllättävän helppoa kääntyä itseään vastaan. Ajatella, että ‘jos vain vaatisin itseltäni enemmän, olisin kovempi, tekisin paremmin ja olisin vähemmän sitä, mitä olen – voisin jonakin päivänä viimein riittää’.
Mutta sillä tiellä ei ole päätepysäkkiä.
Kun itsensä ruoskimisen aloittaa, mikään ei lopulta riitä. Aina löytyy jotakin, mitä pitäisi vielä muuttaa, parantaa tai peittää. Ihminen voi käyttää kokonaisen elämänsä yrittäessään ansaita itselleen luvan olla olemassa…
…kunnes jonakin päivänä uskaltaa kysyä itseltään: ‘Entä jos minun ei tarvitse vihata itseäni voidakseni muuttua?‘
Entä jos kasvu ei synnykään siitä, että käännän selkäni itselleni, vaan siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni päätän jäädä omalle puolelleni?
Mitä itsensä rakastaminen todella tarkoittaa?
Itsensä rakastaminen kuulostaa kauniilta ajatukselta. Todellisuudessa se voi olla yksi rohkeimmista asioista, joita koskaan tulet tekemään.
Se ei tarkoita sitä, että pitäisit kaikesta itsessäsi juuri nyt. Se ei estä sinua tunnistamasta omia virheitäsi tai haluamasta muutosta. Se ei myöskään tarkoita, että olisit tehnyt kaiken elämässäsi oikein.
Itsensä rakastaminen tarkoittaa sitä, ettei oma ihmisarvosi riipu onnistumisista, ulkonäöstä, muiden hyväksynnästä tai siitä, kuinka virheettömästi olet osannut elää. Se merkitsee kykyä katsoa omia säröjäsi haluamatta rikkoa itseäsi lisää. Et löydä tasapainoa myöskään heittämällä hanskoja tiskiin ja sanomalla: ”Minä nyt vain olen tällainen. Ei kukaan voi rakastaa minua.”
Se ei ole hyväksymistä. Se on luovuttamista.
Itsensä hyväksyminen ei tarkoita paikalleen jäämistä. Se voi olla juuri sitä, että uskallat lähteä liikkeelle ilman vihaa itseäsi kohtaan. Että kykenee sanomaan:
Minä olen tällainen tänään. Ja silti saan olla rakastettu. Ja silti saan kasvaa. Ja silti minusta voi tulla jotakin, mitä en vielä osaa kuvitellakaan.
Kenen silmin katsot itseäsi?
Ehkä kaikkein vaikeinta on oppia katsomaan itseään rakkauden kautta – ei sen kautta, mitä joku toinen on meistä sanonut. Ei niiden sanojen läpi, jotka ovat jääneet vuosiksi asumaan ihon alle. Ei niiden katseiden kautta, joissa emme koskaan nähneet olevamme tarpeeksi, vaan omilla silmillämme.
Sinä et ole se, mitä joku sanoi sinusta. Et ole jonkun toisen pettymys tai sinuun kiinnitetty leima. Et ole yksi epäonnistuminen, yksi huono päätös tai yksi vaikea ajanjakso elämässäsi. Et ole menneisyytesi pahin hetki. Sinä olet ihminen – monikerroksinen, ristiriitainen, keskeneräinen ja haavoittuva – ja juuri siksi mittaamattoman arvokas.
Mistä Haavoitettuna, elossa syntyi?
Näiden ihmisyyden syvien ja usein vaikeasti sanoitettavien kokemusten äärellä syntyi myös runokokoelmani Haavoitettuna, elossa.
Olen kirjoittanut tunteista, joille ei aina löydy sanoja, mutta jotka silti tunnistamme toisissamme: kaipuusta, häpeästä, yksinäisyydestä, menetyksestä, pelosta, toivosta ja rakkaudesta. Olen halunnut tehdä näkyväksi niitä hetkiä, joissa ihminen on kaikkein paljaimmillaan. Olen kirjoittanut niistä hetkistä, jolloin jokin meissä särkyy, mutta samalla jokin toinen voi alkaa kasvaa.
Runot syntyivät tarpeesta pysähtyä niiden tunteiden äärelle, jotka tavallisesti haluaisimme ohittaa. Ne eivät pyri selittämään ihmisyyttä valmiiksi. Ne etsivät sanoja sille, miltä tuntuu elää, menettää, kaivata, särkyä ja jatkaa eteenpäin. Ne kysyvät, mitä ihmisessä jää jäljelle silloin, kun tutut suojakerrokset murtuvat.
Ehkä vaikeat tunteet eivät olekaan vihollisiamme? Ehkä ne yrittävät kertoa meille jotakin? Niiden alla saattaa olla kohta, joka kaipaa nähdyksi tulemista, kuuntelemista ja hyväksyntää. Vasta silloin, kun lakkaamme pakenemasta itseämme, voimme alkaa todella löytää itsemme.
Haavat eivät kerro koko tarinaa
Haavat eivät katoa vain siksi, että opimme rakastamaan itseämme, mutta niiden ei tarvitse enää määritellä meitä. Arvet voivat kulkea mukana, mutta ne eivät kerro koko tarinaa meistä. Ne voivat muistuttaa siitä, mitä olemme kohdanneet, mutta myös siitä, mistä olemme selvinneet.
Voit olla haavoittunut ja silti kokonainen.
Voit olla keskeneräinen ja silti arvokas.
Voit olla eksynyt ja silti matkalla.
Voit kokea olevasi rikki ja silti elossa.
Haavoitettuna, elossa.
Ehkä rakastaminen on juuri sitä – ei täydellisyyttä – vaan sitä, ettei hylkää itseään silloinkaan, kun ei pidä siitä, mitä näkee? Tai rakastaa itseään myös silloin, kun on tehnyt virheitä? Ja myös silloin, kun joku toinen ei ole osannut nähdä arvoamme?
Rakkaus alkaa joskus hyvin pienestä päätöksestä: Tänään en enää sano itselleni sitä, mitä olen vuosia kuullut muiden sanovan. Tänään kuuntelen toisenlaista ääntä: sellaista, joka ei ruoski eikä vaadi mahdottomia. Kuuntelen sisäistä ääntä, joka sanoo:
Sinä saat olla tässä.
Sinä saat hengittää.
Sinun ei tarvitse ansaita paikkaasi maailmassa olemalla täydellinen.
Sinä olet jo riittävä.
Ehkä juuri siitä alkaa todellinen muutos: ei vihasta, vaan rakkaudesta.
Vihaaminen on helppoa. Rakastaminen vaatii rohkeutta.
Kaikkein rohkein ei ole se, joka jaksaa vielä vähän enemmän. Kaikkein rohkein on se, joka viimein päättää olla hylkäämättä itseään.
Runokokoelmasta
Haavoitettuna, elossa on runokokoelma ihmisyyden herkistä ja syvistä kerroksista. Sen runot kulkevat haavoittuvuuden, menetyksen, yksinäisyyden, rakkauden ja toivon maisemissa. Ne kertovat hetkistä, jolloin elämä koskettaa syvältä, mutta myös siitä hiljaisesta voimasta, joka auttaa ihmistä jatkamaan.
Leave a Reply